Ajatuksia Ratinasta ja sen yleisöstä, fyysisyydestä ja pienistä hienouksista

Seuraan kauden aikana pitkälti kaikki Ilveksen pelit. Häiden, hautajaisten, tai uuden Waltti Rabatin avajaisten takia saatan tehdä poikkeuksen. Muutenkin kotimainen jalkapallo on sydäntäni lähellä. Edellisestä lauseesta alleviivaan sanan jalkapallo. Käsitys suomalaisen jalkapalloilijan teknisistä taidoista ja siitä, kuinka miltei kuka tahansa pääsisi pelaamaan pääsarjaan, on äärimmäisen viallinen. Se raastaa minun sydäntäni, ja käyttää sitä juustonkorvikkeena huonolaatuisessa lämpimässä tonnikalaleivässä. Vaikka peli olisi ruskeaa massaa, on hyvä nauttia niistä pelin pienistä hienouksista. Niitä tarjosi tämän päivän Ilves-KuPS - erityisesti toisen puoliajan osalta.

Lähtökohdat peliin olivat Ilveksen osalta vaikeat. Edellinen peli oli pitkälti katastrofi, ja pari sitä edeltävää olivat voittoja, jotka sisälsivät paljon toimimattomuutta. Menneiden kausien tiivis puolustaminen ja melko vähäinen henkilökohtaisien virheiden määrä loistivat poissaolollaan. Melko pienikokoinen joukkue sai vastaansa Kuopion Palloseuran, jota voisin väittää sarjan fyysisimmäksi joukkueeksi, joka munaravaa tätä nykyä norjalaisella johdolla kohti luvattua maata. Alkukausi on ollut heille aika hyvä. Ilveksen jyrännyt Inter jäi alle melko selvästi 1-0 numeroista huolimatta. Honka-vieraspelin katsoneena toki huomasin, että Kuopion nuoret atleetit eivät ole niin tiivis ja koneistetusti toimiva konsepti kuin luulisi. Norjalaisen päävalmentaja Erlandsenin hassuus taitaakin olla se, että laaja rinki on vain varmistusta loukkaantumisien varalle. Kierrätys on yliarvostettua.

Ennen peliä kävin Brewdogissa vieraannuttamassa itseäni perhe-elämästä ja nauttimassa omasta seurastani kuunnellen turhanpäiväisen huonoja podcasteja. Sour alkuun, lager sen jälkeen. Lost lager, edelleen huono. Ja näin olin valmis Tampereen stadionin kolkkoon, mutta nykyään melko viihtyisään ätmökseen. Kävin tilavassa vessassa ja istuuduin penkille, joka minulle oli varattu. Myöhästyin minuutin alusta, jolloin manserokahtava tunnaribiisi jäi ohi. Kyyneleet pysyivät silti kanavissaan. 

Ensimmäinen puoliaika loi uskoa edellisen pelin jälkeen. Oli selvää, että murteellaan leveilevät savolaiset ovat isompia, mutta pienet ja pippuriset työläiset laittoivat kroppaa peliin. KuPS:n peli perustuu pitkälti ylivertaiseen fysiikkaan, mutta kun panee vastaan, ja kun kausi etenee, en usko tämän game planin toimivan. On siellä myös taitoa, laukaisuvoimaa, liikkuvuutta, pääpelivoimaa ja luovuutta. Mutta on myös apinaravista tykkäävä harmaakettu Norjasta. Molemmilla joukkueilla oli omat puolittaiset paikkansa - kuopiolaiset, myönnettäköön, kävivät lähempänä. Ilveksellä viimeiset syötöt eivät toimineet. Pari paikkaa ja siinä kaikki. Avausjakso kuitenkin tarjosi melko hyvää syöttöpeliä ja todella hyvää kaksinkamppailupelaamista. Silti on otettava huomioon, että mikäli peli on tauolla melko tasaisen tappavissa merkeissä 0-0, niin yleensä siitä ei keksi mitään ihanaa ja lemmekästä. Jätämme siis ensimmäisen puoliajan ja siirrymme toiseen.

Toisesta puoliajasta tuli kamppailun, ja eristyisesti ilmakamppailun, tyyssija. En väitä, että peli olisi ollut kaunista, mutta kamppailussa on viehätyksensä. Kun "ykköspallot" ja "kakkospallot" alkavat liikkua pienillä alueilla, on tuloksena hienoinen sumppu. Peli meni pienten alueiden vääntämiseksi ja pallon ilmaan laittamiseksi. Ei siinä. Jalkapallo menee välillä niin. Toki hienoa olisi nähdä, kuinka tilanne laukeaisi pallon levityksellä laitaan tuottaen jälleen koko massan liikehdintää. Nyt sitä ei valitettavasti tapahtunut. Fyysisten kuopiolaisten väsähtäessä pelistä tuli entistä yksipuolisempaa ja Ilveksen kärkipulaa korostavan puuduttavampaa. Ilves laittoi pitkää tavoitellen, ja sai Diogo Tomasin target-pelaamisella pallon alle porukkaa. Jos kakkospallo voitettiin, alkoi hierominen. Tämä ei johtanut yhtään mihinkään. Kuopiolaiset yrittivät pallon saatuaan jonkilaisella sutaisulla tavoitella yksinäistä kärkimiestä, jolla ei ollut melko lailla mitään mahdollisuuksia saada palloa. Peli tulisi ratkeamaan onnekkaalla kimpoamisella, jos ratketakseen olisi. 

Peli päättyi tasan, ja yleisöstä kuului ilmaisuja potkupallosta, turhautuneisuutta pelaajien taidoista, ja vertauksia mestareiden liigaan. On eroja fysiikassa ja pelitemmossa, joka perustuu pelaajan taitoon reagoida nopeasti ahtaassa tilassa suhteutettuna siihen, miten joukkuekaveri liikkuu. Mutta itselleni särähtää aina korvaan pelaajien vähättely. Tarvitsee olla hyvin taitava ja paneutunut pelaaja päästäkseen Veikkausliigan edellyttämälle tasolle. Leipä ja sirkushuvit vain yleensä vaativat maaleja ja kotijoukkueen voittoa - ilman sitä se on homeista ja kuraa. Mikäli peliä seuraava yksilö ajattelisi sitä, mistä peli koostuu, mistä se leipä on tehty, ja kaivaisi ne oliivit sieltä leivän sisältä, huomaisi hän viihtyvänsä paremmin. Toisin kuin kiroamalla yhdeksänkymmentä minuuttia, kun jokainen ei ole Messi. Hommat ei aina natsaa, ei Veikkausliigassa eikä Valioliigassa. Lopettakaa ruikuttaminen ja paneutukaa peliin ja pelaajiin. 

Tänään katsomon takana olevasta myyntiständistä loppui makkara. Se oli ainoa myyntipiste. Muualta en saanut makkaraa. Yksi perkeleen myyntipiste ja siitäkin loppui jaloste. Se harmitti. Ostin kotiin pieniä salsiccia-makkaroita, ja söin niitä 200 grammaa, mutta se ei ollut sama kuin Veikkausliigamakkara. Elämyksen isoin miinus.

Pelin pelilliset ilonaiheet olivat kieltämättä rajalliset. Ajoittaisesta Naatan Skytän väläyttelystä loistokkaasta taidostaan pelata peliä jalkapallo, Tuure Siiran vääntämisestä päästen kuopiolaisten ihon alle, ja Juho Pirttijoen toijalalaisuudesta voisi kuitenkin kirjoittaa jo pienen flaijerin. Kun kaksi hyvin organisoitua seuraa kohtaa, on lopputuloksena monesti sekavaa puuroa. Mutta kun puuroon lisää pään sisältä siellä liejuvaa mansikkahilloa, jota kutsutaan asiaan syventymiseksi, saadaan kokonaisuudesta melko siedettävä.

Nukkumalähiö out!