Minä ja jalkapalloni
Tervehdys.
olen 35-vuotias perheenisä Tampereelta. Sairaanhoitaja ja kanssaihminen. Jos voisin nimetä kaksi intohimoa elämässäni, ne olisivat jalkapallo ja olut. Lähtökohtana tämän kirjailun pohjalla on jalkapallo, mutta on todennäköistä, että toisestakin asiasta puhutaan. Entisenä alasarjajyränä, ja nykyisenä kotipanijana koen, että on aika saada ääneni kuuluviin.
Kun olin pieni, sain vanhemmiltani Jurgen Klinsmannin Saksan maajoukkuepaidan. Hänestä tuli lempipelaajani. Tällöin hän ei vielä ollut edustanut Tottenhamia, enkä hirveämmin olisi asiaan osannut huomiota kiinnittääkään. Vuoden 1992 EM-kilpailujen tarravihon keräsin niin täyteen kuin voi - ja loput tilasimme. Kävimme Tampereen lähistöltä Viialasta katsomassa isän kanssa pelejä niin Tammelan stadionilla kuin Tehtaan kentälläkin. Ja laji kasvoi minuun.
Aloitin itse pelaamaan 5-vuotiaana. Viialassa samainen porukka enemmän tai vähemmän pysyi ennallaam viimeisimpiin junioriluokkiin asti. Huolimatta pienestä paikkakunnasta, ja tämän tuomasta ongelmasta pelaajatarjonnan suhteen, pärjäsimme hyvin. Harjoitteleminen ja joukkue olivat tärkeitä minulle. Ja murrosiän tullessa ilmoitin kyllä auliisti mielipiteeni taktisista asioista myös valmentajille. Eivät pirulaiset kuunnelleet. En kyllä olisi itsekään kuunnellut, kun ensimmäisiä finnejään puskeva hurupoika julistaa, kuinka juuri nyt tehdään väärin. Kuten aina, ihminen ei hirveämmin ainakaan Suomessa ilmoita, kun asiat ovat hyvin - en itsekään. Pelasin muuten myös lyhyiden stinttien lisäksi SOHO SS- joukkueessa, jonka johtoryhmässäkin olin. Täten minulla on tietoa millaista joukkueen boardroom-toiminta on Suomen alasarjoissa (ei minkäänlaista).
Lopulta lopetin. Ja se tietyllä tavalla jätti tyhjiön, mutta lajin seuraaminen jäi. Koen, että pystyn lukemaan taktisia asioita ainakin naapurin Raimoa paremmin, ja osaan nauttia pelin pienistä asioista. Samalla tulee se huono puoli: kun se helvetin Raimo ei tajua. Antaa Raimon silti seurata, siitä hän tykkää. Nykyään painopiste on entistä enemmän siirtynyt kotimaisen miesten pääsarjafutiksen seuraamiseen. Maajoukkuepelit ovat toki juhlapäiviä, jotka jännittää monta päivää. On niin sanotusti affekti mukana vielä enemmän kuin Ilveksen peleissä. Tämä on myös yksi syy, miksi en toivo toiselta suomalaiselta seuralta huonoa menestystä Euroopassa. Olen kuitenkin enimmäkseen suomalaisen jalkapallon kannattaja, jolla kiintopiste on Ilveksessä, joskus oli myös TamUssa (pienestä pitäen, kävinhän myös TPV:n ja Hakan peleissä). Ennen mausteena oli paljolti myös Valioliiga, mutta kuka helvetti jaksaa seurata nykyistä Arsenalia? Täten kansainvälisistä peleistä lähinnä seuraan suomalaisten palloilijoiden otteita. Odotan Arsenalin asioihin järkeä, jolloin olisin valmis takaisin aktiiviseen seuraamiseen. Mutta toisaalta kotimainen jalkapallo kaikessa kauneudessaan vie paljon kiinnostuksestani. Huolimatta Serie-A:n taktisuudesta, Bundesligan vauhdikkuudesta, tai Valioliigan raadollisuudesta, kaipaan linkiksi vanhaa kunnon mestaruudesta taistelevaa Arsenalia takaisin. Ja onhan tuo Viaplay-maksu ja lapsikin. Eikä vaimokaan tykkää, jos kokoajan ruutua tuijottaa.
Tästä pääsemmekin blogin tarkoitukseen. Pääosin käsittelemme Veikkausliigan kutkuttavia tapahtumia ajoittain harhautuen ties minne. Blogi on siis osittain besserwisseröintiä ja osittain mielen tyhjentämistä. En itsekään vielä tiedä mihin matka vie. Katsotaan ja ihmetellään.
Terveisin
"Viialan Gerd Muller" (Valmentaja Jukka Lumijärven sanomana kun olin tehnyt maalin Turun Interiä vastaan)